Viimeiset hetket

Seitsemän vuotta sitten olin viimeisilläni raskaana ja olikin juuri se laskettu päivä, joka kuitenkaan ei sille päivälle toteutunut. Silloin en osannut arvata että joutuisin vielä murehtia, miten syntyvä lapsi pärjäisi ilman äitiä.
Olen jo pitkään harkinnut blogin kirjoittamista. En kuitenkaan ole saanut aloitettua, koska aina sitä miettii, onko minulla sittenkään mitään annettavaa. Syöpään sairastuneiden blogeja on paljon, suurin osa heistä osaa varmasti ilmaista itsensä minua paremmin ja kertovat muutenkin parempia juttuja. Mutta tänään, Porvoon sairaalassa 20.1.2019, päätin, että kyllä minäkin voin kirjoittaa. Tämä blogi on itselleni tapa purkaa ahdistusta ja tuulettaa ajatuksia ja ehkä joskus lapsilleni, jotka voivat lukea äidin mietteitä siltä ajalta, jota ainakin nyt väitetään viimeisiksi elinkuukausiksi. Nähtäväksi jää, miten tässä käy.

Taustaa sen verran että olen sairastunut munuaissyöpään syksyllä 2017. Ensimmäisenä hoitona oli munuaisen ja ison, 16 cm läpimitaltaan olleen kasvaimen poisto. Toiveena oli, että se olisi ollut parantava hoito, mutta näin ei ollut. Erinäisten vaiheiden kautta, erilaisten lääkkeiden ja onnistuneiden sädehoitojen jälkeen, sain marraskuun lopulla 2018 tiedon, että tauti etenee nyt keuhkoissa niin nopeasti, eikä nyt saamallani lääkkeellä ole tehoa, joten mitään uutta lääkettä ei enää ole saatavissa. Minut siirrettiin kotisairaanhoidon asiakkaaksi, palliatiiviseen hoitoon, vaikken kokenut olevani niin huonossa kunnossa. En ole missään vaiheessa saanut ennustetta joten ensin pelkäsin jatkuvasti onko se viimeinen päivä huomenna, vai ensi viikolla. Joulu kuitenkin tuli ja meni ja sainkin vielä yhden lääkkeen kokeiluun - omasta pyynnöstä. Nyt kuitenkin jokin aiheuttaa kipua yskiessä ja tästä syystä olen sairaalassa. Onko se yskän aiheuttama kylkiluunmurtuma tai lihasrevähdys, vai onko se nyt ihan oikeaa syöpäkipuja? Ja onko tämä nyt sitten lopun alku? Tähän asti minulla on viikkoon mahtunut pari huonoa päivää ja loput olleet hyviä. Nyt on viikon kaikki päivät olleet huonoja. Onko minulla enää yhtään hyvää päivää jäljellä?

Syöpäsairaan lisäksi olen myös kolmen ihanan, vilkkaan ja tunteellisen lapsen äiti. Amélia, joka on 11-vuotias teini ja jonka yksinhuoltaja olen, kokee, että ilman äitiä ei ole elämää. Hänellä on paljon haasteita elämässään tällä hetkellä, eikä äidin sairaalassaolo helpota hänen vointiaan millään tavoin. Lucas, joka täyttää viikon päästä seitsemän on täysin mammanpoika. Vilkas, mutta erittäin herkkä tapaus, joka ei hänkään puhu tunteistaan yhtään, eikä halua liiemmin asiasta puhua, vaikka äidin sairaalassaolo selvästi mieltä painaakin. Yleisesti huolet kuitataan leikinlaskulla ja tekopirteydellä tai ärsyttämällä kaikkia muita, kunnes illan tullessa pieni huolestunut ääni kysyy: Äiti, kuoletko sinä pian? Kuopus Noah, kolme ja puoli vuotias rämäpää, pitää muut pirteänä iloisella ja aurinkoisella olemuksellaan, jota tasapainottaa säännöllisillä raivareillaan, kun asiat eivät menneetkään kuten pikku diktaattori toivoi. Ja sitten minulla on aviomies, joka yrittää vaihtelevalla menestyksellä olla minulle se tarvittava tuki ja turva. Joudun kuitenkin edelleen hoitamaan suurimman osan käytännön järjestelyistä itse, koska tilanteeseen antaa lisämaustetta se, että mieheni on maahanmuuttaja, jolla itsellä ei Suomessa ole minkäänlaista tukiverkostoa ja onkin nyt täysin yksin pelkojen ja omien mörköjensä kanssa, koska minulla ei enää ole voimia olla tukemassa joka asiassa. Nytkin perjantaina kun puntaroin miten toimia kipujen kanssa kun olo oli melko sietämätön, mietin itkien sitä, että jos olisi suomalainen mies, voisi tämänkin pohdinnan ja asioiden järjestelyn ehkä suoraan jättää miehen hoidettavaksi ja itse voisi keskittyä sairastamiseen. Mutta, eihän sitä sydämenasioita voi noin järkeillä, enkä kyllä rehellisesti vaihtaisi mistään hinnasta.

Tänään olen ollut yksin sairaalassa koko päivän. Lääkkeet pistävät pään pyörälle ja hikoilen sängyssä jatkuvasti. Nukahtelen koko ajan, mutten kuitenkaan nukahda kunnolla. Aamupäivällä teki niin kovasti mieli kylmää juotavaa että päätin kävellä pääsisäänkäynnille automaatille. Olikin kuulkaa niin hieno automaatti, että söi mun rahat ja jäin ilman juomaa. Onneksi siinä ollut herra kertoi, että päivystyksen odotustilassa on normaaliautomaatti, jonka pitäisi toimia. Ja toimihan se, oli vielä edullisempi kuin se hieno kone. Kun palasin takaisin huoneeseen, oli syke 160 ja saturaatio 85, eli päivän urheilusuoritus tehty!